Kun tätä kirjoitan, olemme eläneet vuoden ja kaksi kuukautta koronapandemian kourissa. Minulle se on tarkoittanut paljon ylimääräistä vapaa-aikaa miettiä ja pohtia elämän seuraavia askeleita. Pandemialockdown ei ehkä ole se hetki, jolloin isoja elämänmuutoksia tehdään. Mutta se on mahdollistanut oman elämän objektiivisen tarkastelun: Mikä kaikki on hyvin? Mihin tahdon muutosta? Mistä unelmoin? Kysymys, joka on yksi merkki siitä, että masennuksen kanssa olen voiton puolella: masennuksen keskellä ei juuri unelmoida, vaikka pitäisi.
8. Työkalut käyttöön
Olen kuluttanut aikaa opiskelemalla lisää mm. positiivista psykologiaa. Mutta olen myös houkutellut itseäni kokeilemaan saamiani oppeja käytännössä. Kun opiskellessa tai lukiessa on tullut vastaan jokin itseä selvästi puhutellut teoria tai ajatus, olen pysähtynyt tutkimaan, miten se toimisi omassa elämässäni. Sekä onnellisuustutkimuksen että positiivisen psykologian alalle on ominaista konkreettisuus. Tutkitut interventiot ovat sellaisia, että niitä voi kuka tahansa omassa elämässään testata.
Kokeilujen myötä mielen hyvinvoinnin treenaaminen ja vahvistaminen on tullut elämääni samanlaiseksi arjen palaseksi kuin esim. kuntoilu tai jokin muu harrastus. Ei mene viikkoakaan, etten tekisi erilaisia harjoitteita. Jos tuntuu, että apatia iskee, olen nopeastikin aktivoimassa itseäni. Sillä viimeistään tämän pandemiavuoden aikana olen oppinut, että toimettomuus ja merkityksettömyys ovat yhtä lailla riskejä masennukselle kuin ahdistava stressi ja sen myötä nouseva riittämättömyyden tunne. Jos puolestaan vellon jossain muussa tunteeessa, kuten turhautuneisuudessa, teen harjoitteita, jotka auttavat minua lopettamaan vellonnan.
Harjoitteiden myötä seuraavista asioista on tullut todellisia voimavaroja ja elämän rakennuspalikoita. Ei vain ajatuksissani ja ihanne-elämää ajatellessani, vaan jopa miettiessäni, mitä tänään tekisin. Entä huomenna? Nuo asiat ovat: luonteenvahvuudet, arvot, flow ja varjotyöskentely.
Luonteenvahvuudet
Positiivinen pyskologia pyörii hyvin paljon luonteenvahvuuksien ympärillä. Kyse on 24 luonteen vahvuudesta, joiden on tieteellisesti todistettu pätevän kaikissa tunnetuissa kulttuureissa, kaikkina aikakausina. Meillä kaikilla on nuo kaikki 24 luonteenvahvuutta. Ne ovat vain eri vahvuudella ja eri tavoin aktivoituneena. Tulin ensimmäisen kerran tietoiseksi luonteenvahvuuksista jo vuosia sitten. Nyt on ollut riittävästi aikaa ja malttia selvittää, miten voin ko. tietoa itsestäni hyödyntää.
Luonteenvahvuuksissa minua kiehtoo ajatus siitä, että vahvistetaan jo olemassa olevia vahvuuksia. Ei niinkään muuntaa heikkouksista vahvuuksia. Ja jos niin joskus tarvitsee tehdä, se toteutetaan hyödyntämällä erityisiä vahvuuksia. Jos keskittyy vahvistamaan heikkouksiaan saa kyllä todistaa edistysaskelia, mutta joutuu myös viettämään paljon aikaa hyvin haavoittuvassa ja epävarmassa olotilassa itsensä kanssa. Sen sijaan vahvistamalla vahvuuksia viljelee ja ruokkii omaa sisäistä itsevarmuutta ja omanarvontuntoa samalla kun saa onnistumisen kokemuksia.
VIA-luonteenvahvuustestin tuloksista aktiivisimmassa käytössä on ns. signature strengths eli viisi itselle luontaisinta luonteenvahvuutta, Top 5. Minulle ne ovat oppimisen rakastaminen, kauneuden ja erinomaisuuden arvostus, uteliaisuus, näkökulmanottokyky ja luovuus. Myös rehellisyys ja huumori kärkkyvät kärkisijoille.
Jo se, että miettii, miten ko. top 5 luonteenvahvuutta näyttäytyvät omassa elämässä, avaa uusia näkökulmia. Sitä voi tehdä havainnoiden ja mietiskellen, kirjoittaen tai ystävän kanssa keskustellen. Itse olen hyödyntänyt niitä erityisen onnistuneesti aktivoidessani itseäni. Esim. miettien aamulla, mitä konkreettista voisin tehdä tänään, joka hyödyntäisi jotakin ko. vahvuuksista. Tai vieläkin enemmän: millä uudella tavalla voisin käyttää jotakin top 5 vahvuuksistani. Sillä niiden tietoisesta hyödyntämisestä tulee poikkeuksetta vahvistunut, itsevarma olo.
Omat VIA-luonteenvahvuutesi pääset selvittämään täältä.
Arvot
Minusta tuntuu, että ei ole self help -opusta, joka ei jossain vaiheessa puhuisi päätösten, valintojen ja elämän pohjaamisesta omiin ydinarvoihin. Mutta tiedämmekö me, mitä ne ovat? Mitkä ovat juuri minun ydinarvojani? Niitä, jotka kertovat minulle tärkeistä asioista, joihin minun tulisi kaikkia valintojani ja päätöksiäni peilata. Ja tiedänkö, että ne ovat varmasti minun eikä erilaisten vuorovaikutusprosessien kautta minulle ujutettuja? Että olen valinnut ne itse itselleni enkä siksi, että täyttäisin ulkopuolisten odotuksia?
On jännää, kuinka paljon puhumme arvoista ja vetoamme niihin tietämättä tarkalleen, mitkä omat ydinarvot todella ovat. Vielä mielenkiintoisempaa on, että keinot selvittää omia ydinarvoja helposti loistavat poissaolollaan. Silti niiden ympärille ja niiden pohjalta pitäisi rakentaa… ööh… koko elämä. Sillä myös masennus ja uupumus ovat monellakin tapaa syntyneet siitä, että elämme omia arvojamme vastaan. Sellainen luo sisäistä ristiriitaa, joka on omiaan synnyttämään mm. masennusta.
Työskenneltyäni arvojeni parissa, olen saanut kiteytettyä ne neljään ajatukseen: kauneus ympärillä, miksi, sano se ääneen ja vapaus. Muitakin ydinarvoja minulla on, mutta tällä hetkellä on helpompaa työskennellä näiden neljän ympärillä. Käytän niitä vertailukohtina tehdessäni valintoja ja päätöksiä, mutta myös ymmärtääkseni jotain tapahtunutta paremmin.
Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa ahdistus tai turhautuminen nousee triggeröitymisen seurauksena. Ensin odotan, että vahvin tunnekuohu laantuu. Sitten mietin, mikä oli triggeröitymisen viesti: mitä ydinarvoani se mahdollisesti koetteli tai minkä tarpeen se toi näkyväksi? Mitä haavaa ehkä revittiin auki? Sen jälkeen voin valita, miten toimin. Omista arvoistani lähtien tai jotenkin toisin. Koska elämällä on realiteettinsa ja tässä yhteiskunnassakin olisi hyvä tulla toimeen, omien arvojen mukaisista valinnoista joutuu toisinaan neuvottelemaan. Jos arvonsa ohittaa tiedostaen ja sallien, mahdolliset hyödyt ja tilanteen poikkeuksellisuuden ymmärtäen, sisäinen ristiriita on pienempi. Pahinta on elää jatkuvasti itseään ja omia arvojaan vastaan, tiedostamatta. Silloin polttaa sisäistä kynttiläänsä myös keskeltä.
Arvot muuttuvat hitaasti, mutta ne muuttuvat. Nopeammin, kuin usein on ajateltu: alati täydentyvä elämänkokemus ja ymmärrys itsestä ja elämästä ovat ensisijaiset arvojen kyseenalaistajat ja muokkaajat. Toisaalta ne muuttuvat hitaammin, kun usein toivoisi: joskus haluaisi, että voisi vain omaksua uuden arvon lennossa. Muuttaa ajatteluaan sormia napsauttamalla. Ehkä arvojen tarkoitus on arkkuroida meidät itseemme. Ja varmistaa, että edes jonkinlainen punainen lanka on käyttäytymisessämme ja valinnoissamme mukana. Vaikka sitä ei aina itse huomaisi.
Flow
Otan melkein minkä tahansa menetelmän tai lähestymistavan tutkailun alle – tieteellisen tai muun, kaikkea on kokeiltu – kohtaan aina sanan flow. Mieleni hyvinvoinnille tekisi nähtävästi hyvää pyrkiä flowhun. Eli viettämään paljon aikaan sellaisissa olosuhteissa ja sellaisten asioiden parissa, jotka mahdollistavat flow-tilan. Toisaalta minulle saattaisi tehdä hyvää toisenlainenkin flow: elämän virtaan heittäytyminen. Se syntyy tietynlaisesta suunnittelemattomuudesta ja määrittelemättömyydestä. Asioihin tarttumisesta silloin, kun ne kutsuvat. Etenkin sen yhden, kaikelle merkityksen antavan roolin tai tehtävän metsästyksestä voisi olla hyvä luopua. Hyväksyä, että olen multipurpose ja -passion ihminen, jonka vähän kuuluukin haahuilla. (Lähteet: mm. Onnellisuustutkimukseen perustuva onnellisuusstrategiatesti, positiivinen psykologia ja sen interventiot, Human Design, kanavointi, intuitiiviset tulkinnat ja energiahoidot yms.)
Pandemian tyhjentämä kalenteri on ollut oiva mahdollisuus kokeilla suunnittelemattomuutta ja intuitiivista asioihin tarttumista. En ole muutenkaan ollut yrittäjänä kova suunnittelija, mutta nyt olen jättänyt ne vähäisetkin tekemättä. Päättänyt aina aamuisen fiiliksen mukaan, mihin sinä päivänä ryhdyn. Käytännössä silloin voi tulla päiviä, jolloin en tee mitään. Ja toisaalta taas päiviä, kun ei millään saa innostukseltaan pidettyä taukoja. Innostus kulkee muutaman viikon jaksoissa, sen ainakin olen huomannut
Lyhyenkin kokeilun jälkeen ymmärrän, että voin hämmästyttävän hyvin, kun annan flown viedä. Kun lakkaan murehtimasta, mihin kaikki johtaa vai johtaako. Tai mikä minusta pitäisi tulla isona. Tunnen olevani luova ja inspiroitunut, mutta myös osaava ja kyvykäs. Kuin luopumalla tekemisen suunnitteluun pohjautuvasta hallinnasta saisin elämäni ja itseni hallinnan takaisin. Paine määrittää itseä ja tekemistään on kova. Se nousee sekä ulkopuolelta että sisältäni. Jos on 44 vuotta yrittänyt tekemisiensä ja päämääriensä kautta sanoa, kuka on, muutos ajattelussa ei tapahdu hetkessä.
Suunnitelmallisuudesta luopuminen ei sovi kaikille. Enemmänkin ajattelen kokeiluni osoittavan, että meidän pitäisi yhä enemmän kyseenalaistaa esim. itselle sopivaa tekemisen tapaa. Milloin olen luovimmillani? Mikä kaikki vaikuttaa inspiraatiooni? Milloin olen tehokas? Pakko on aina hyvä muusa, mutta parasta jälkeä teen, kun saan vapaasti elämässä mennä innostukseni mukana. Sellainen vaatii erityistä luottamusta elämän kantamiseen. Se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi parhaimmillani myös sovittuun aikaan. Enemmänkin, että flown avulla voin niihin ennalta virittäytyä hyväksi katsomallani tavalla. Yrityselämän näkökulmasta tämä on hieman pulmallista ja saattaa johtaa siihen, että pian tarvitsen 3-4 eri yritystä voidakseni toteuttaa itseäni täysimääräisesti. Sellainen ei ehkä enää pysy hallinnassa suunnittelemattomuudella.
Varjotyöskentely
Varjotyöskentelystä on tullut yksi keskeisimmistä mielen hyvinvointia vahvistavista työkaluista. Teen sitä säännöllisesti. Erityisesti silloin, kun elämässä on muutoin seesteinen hetki. Jotta on voimia käsitellä kaikkea varjoista nousevaa. Varjotyöskentelystä kiinnostuin ymmärtäessäni, että vaikka terapia kestäisi vuosia, sielläkään ei ehditä käsitellä kaikkia elämäni aikana syntyneitä haavoja. Vain ne tärkeimmät.
Tunnelukot eli skeemat ja niihin liittyvät tehtävät ovat yksi varjotyöskentelyn muoto. Itse olen innostunut ja tuntenut hyötyväni erityisesti syvämeditaatiosta ja siihen liittyvästä kirjoittamisesta, jolloin käsittelyn kohteena ovat alitajuiset muistot ja uskomukset. Siinä hyödynnetään aivojemme neuroplastisuutta ja kykyä luoda uusia neuraalisia yhteyksiä. Sekä sitä mielenkiintoista alitajunnan piirrettä, että se ei erota kuviteltua todesta (mikä on vähän pelottavaakin).
Varjotyöskentelyllä on riskinsä. Siksi suosittelen aloittamaan sitä vain asiantuntevan tahon ohjauksessa. Sen lisäksi on hyvä miettiä jo valmiiksi, kenen puoleen kääntyy, kun tarvitsee keskusteluapua. Sillä koskaan ei tiedä, millaisia reaktioita alitajunnan kanssa työskentelystä nousee – tai mitä löytää. Itse aloitin varjotyöskentelyn terapian aikana. Vaikka matkat alitajuntaani tein omaehtoisesti ja myös itse valitsemillani keinoilla (kokeilin useampia), terapeuttini oli tietoinen tekemisistäni. Syvämeditaatioharjoitteita usein seurasikin erityisen antoisa, eheyttävä ja eteenpäin vienyt terapiasessio.
Entäs nyt?
Juuri nyt olen tasapainoisempi kuin pitkään aikaan. Vaikka pandemian aiheuttama mahdollisuuksien rajoittuneisuus ja yksinäisyys usein koettelee ja turhauttaa. Hiljaiselo on toisaalta myös mahdollistanut toipumisen ja vahvistumisen. Erityisen kuormittava on kysymys omasta toimeentulostani. En vieläkään täysin tiedä, millaiset ovat seuraavat siirtoni itseni elättäjänä. Flown kannustamana yritän olla sitä liikaa ajattelematta ja tehdä vain. Sellaisesta tunteesta myös tämä kirjoitussarja on syntynyt.
Tasapainoon pääsystä kertoo erityisesti havaintoni siitä, miten joustavasti mieleni toimii. Jos triggeröidyn, erilaiset mekanismit ja työkalut, jotka aiemmin vaativat aktivoituakseen erityistä huomiota, käynnistyvät kuin itsestään. Enää en vello tunteissani viikkoja tai päiviä. Tasapainon jälleen saavutettuani tunnen myös olevani entistä vahvempi, kuin “jälleen yhdestä myrskystä selvinnyt.” Sen myötä on myös helpompi ajatella, että olen valmis kohtaamaan elämän erilaiset vastoinkäymiset ja kolhut. Sillä tämän koko prosessin läpikäyntihän ei tarkoita sitä, että niitä ei tapahtuisi. Enemmänkin on vain valmiimpi niitä käsittelemään itseään kunnioittaen ja itselleen armollisella tavalla.
Lopetin psykoterapian kahden vuoden jälkeen, omasta aloitteestani. Kertoessani päätöksestäni terapeutilleni tulin sanoneeksi, että en koe enää tarvitsevani pyskoterapiaa. Että olen siirtynyt seuraavaan vaiheeseen ja siihen minulla tuntuu olevan paljon työkaluja. Myös syvä kiinnostus oppia niitä lisää eri lähteistä. Sanoin myös, että en tahdo enää ikinä joutua masennuksen kouriin. Hän kysyi: “Miten aiot sen estää, sulla on selvästi kuitenkin alttius?” Vastasin: “Luomalla itselleni sellaisen elämän, että se ei sairastuttaisi.” Nyt on sen aika.
Kutsu toimintaan
Joskus muistaa melkein kellonlyömän tarkkuudella, kun jokin iso pyörä pyörähtää. 8.4.2021 n. klo 12.50. Facebook oli jo monta viikkoa ehdottanut, että katsoisin Johann Harin Ted-puheen masennuksen ja ahdituksen syistä. Päätin tarttua syöttiin. Jo ensimmäisten minuuttien aikana jokin minussa vavahti. Kuuntelin puheen hyvin liikuttuneena: kuin olisin viimein tullut ymmärretyksi. Heti sen jälkeen tilasin Harin kirjan Mielen yhteydet. Muistan nähneeni sen jo paria vuotta aiemmin kirjakaupassa, mutta ohittaneeni ajatuksella: “taas joku puhuu lääkkeistä ja terapiasta, en jaksa.” En olisi silloin ollut valmis sitä lukemaan. Intuitioni siis suojeli minua. Mutta nyt olin.
Se on ensimmäinen kirja, joka siirtää katseen yksilöstä ympäröivään yhteiskuntaan ja sen ongelmiin masennuksesta puhuttaessa. Sellaisena se oli myös ensimmäinen kirja, joka sanoitti sitä, mitä itse olen usein ajatellut. Että “uupumus ja masennus johtuvat yksilön ja yhteisön arvomaailmojen ja toimintatapojen kohtaamattomuudesta.” Hari osoittaa, missä ko. ongelmat piilevät. Ne ovat jopa raivostuttavan selkeitä ja ymmärrettäviä. Osa tuntuu jopa itsestään selviltä. Lukiessani jopa turhauduin ymmärtäessäni, että olen itsekin etsinyt vastauksia itsestäni solutasolta. Yrittäessäni parantaa itseni. Tehdä itsestäni eheän ja vahvan. Mihin? Sopeutumaan yhteiskuntaan, johon nähden tunnen itseni monin tavoin oudoksi ja ulkopuoliseksi?
Vaikka minulla on useita tärkeitä ja rakkaita ystäviä, erityinen yhteisön kaipuu on noussut tietoisuuteeni. Ei minkä tahansa yhteisön vaan sellaisen, jonka keskellä tunnen voivani olla täysin oma itseni. Yhteisön, joka jakaa kanssani samoja arvoja. Jossa saa kannustusta ja nostatusta kehittyäkseen. Jossa tulee kuulluksi ja nähdyksi. Yhteisö, johon tuntee aitoa yhteyttä. Harin kirja ei vain vahvistanut vaan räjäytti ymmärrykseni yhteisön merkityksestä masennuksen syntyyn. Siten se nosti itselleni keskiöön kysymyksen: olisinko koskaan sairastunut, jos olisin osannut kuunnella tarvettani tulla hyväksytyksi? Jos sellainen tarve olisi jo lapsena saanut täyttymyksen? Ilman jatkuvaa sopeutumista ja miellyttämistä.
Minulle Harin kirja on myös kutsu toimintaan. On aika tehdä näille asioille jotain. Jotta kenenkään ei tarvitsisi uupua. Jotta masennus ei veisi elämän iloa niin monelta, kuin se nyt tekee. Näitä kysymyksiä ei ratkaista yksin johtajia kouluttamalla tai yksilöitä terapioimalla. Muutokseen tarvitaan ihan kaikkia. Sinua ja minua.
Tämä on Irti masennuksesta -kirjoitussarjani viides ja viimein osa. Aiemmat osat ovat apu, arki ja syy, huomio kohdistuu sekä anteeksianto ja hyväksyminen.
Kommentointi on suljettu,